Markku Tuomala Valkeakosken kaupunginteatterista tutustui tšekkiläiseen teatteriin Erasmus+ job shadowing –matkallaan.
Kohteinani olivat Činoherní klub ja Pod Palmovkou -teatterit Prahassa ja erityisenä kiinnostuksen aiheena se, minkälaisin teknisin resurssein ja valmiuksin teatteria tehdään Prahan kaltaisessa teatterikaupungissa – 1,7 miljoonan asukkaan kaupungissa, jossa on yli kahdeksankymmentä ammattiteatteria.
Päätin toteuttaa matkani vähäpäästöisesti ja matkustin Tšekkiin junalla Ruotsin, Tanskan ja Saksan halki. Matka otti toki aikansa – lähdin maanantaina 21.4. iltakuuden maissa Tampereelta ja olin perillä Prahassa keskiviikkona aamupäivällä puoli yhdentoista aikaan paikallista aikaa. Matka-aikaa pidensi vielä Berliinin ja Prahan väliltä kadonnut öinen junayhteys, jonka vuoksi jouduin odottelemaan aamun junavuoroja Berliinin rautatieasemalla lähes kuusi tuntia.
Perilletulopäivälleni en onneksi ollut laatinut sen kummempaa ohjelmaa, sillä matkustamisen jälkeen oli tarve levätä. Päiväunien jälkeen tutustuin Vinohradská –kadulla sijainneen hotellini lähiympäristöön, josta löytyi niin tarvittavat ruokakaupat ja ravintolat kuin paljon muutakin kukkakaupasta kakkukahvilaan.
Torstaina 24.4. menin aamupäivällä Činoherní klub –teatterille, joka sijaitsee aivan Prahan keskustassa, Venceslauksen aukion poikkikadulla. Rakennus on pieni ja epäteatterimainen – tavallinen harmaa talo kapealla kadulla. Minut otti vastaan teatterin tekniikan päällikkö, production manager Karel Koláček, joka oli vierailuni isäntä. Alkajaisiksi hän esitteli minulle teatterin tiloja – teatteri toimii kaupungin omistuksessa olevassa kiinteistössä, näyttämötilat olivat maan alla (mikä on aika kätevä ratkaisu siinä mielessä, että teatteritila ei kaipaa ikkunoita eikä päivänvaloa). Karel kertoi, että he olivat kunnostaneet hiljattain teatterin yleisötilat omin voimin ja että nyt ne olivat vihdoin viihtyisät. Teatteri toimi kolmen vierekkäisen talon kellaritiloissa ja he havittelivat nyt vielä yhtä kellaria seuraavasta rakennuksesta. Kaikki talot olivat kaupungin omistuksessa ja kellarit tyhjillään ja käyttämättöminä. Näin teatteri pyrki saamaan lisää varasto- ja työtilaa, molemmille kun oli (ja tuntuu aina olevan) tarvetta.
Ohjelmamme muuttui hieman suunnitellusta, koska teatterin yli 40 vuotta vanha ilmastointi- ja lämmityslaitteisto oli lakannut toimimasta edellisenä iltana ja se oli saatava toimimaan ennen illan esitystä. Karel oli hankkinut paikalle korjaajan ja joutui menemään hänen kanssaan konehuoneeseen avustamaan ja valvomaan korjaustyötä. Niinpä meidän päivämme jäi hieman lyhemmäksi kuin oli alun perin kaavailtu – mutta minun ohjelmani jatkuisi kuitenkin illemmalla, kun palaisin teatteriin seuraamaan illan esityksen pystytystä.
Lounastauon jälkeen palasin teatterille, jossa tällä kertaa minua oli vastassa valo- ja äänimestari Milan Pastyřík. Hänellä ei ollut aluksi käsitystä siitä, miksi minä olin paikalla eikä etenkään siitä, mitä häneltä odotettiin siinä tilanteessa. Kerroin, mistä job shadowingissa on kyse ja sanoin, että kävelen hänen perässään, katson mitä hän tekee ja kyselen kysymyksiä. Sanoin myös, että mikäli kävelen liian lähellä tai kyselen liikaa, saa sanoa. Tämä tieto helpotti Milania, hänellä oli vain vajaa tunti aikaa saada työnsä tehtyä ja hän oli pelännyt, että minun läsnäoloni viivästyttäisi aikataulua. Sen sijaan autoin pystytyksessä apukäsinä samalla, kun kyselin Milanilta hänen työhistoriastaan. Siinä jutellessamme ilmeni, että hän oli parisenkymmentä vuotta sitten käynyt Suomessa, Tampereen Teatterikesässä keikalla Činoherní klubin kanssa ja itse asiassa entisessä työpaikassani Tampereen Työväen Teatterilla.
Toisena job shadowing -päivänäni pääsin tutustumaan toiseen teatteriin, vähän kauempana keskustasta Palmovkan kaupunginosassa sijaitsevaan Pod Palmovkou -teatteriin. Se oli tiloiltaan ja henkilöstöltään hieman suurempi ja kalustoltaan vähän modernimpi kuin Činoherní. Siellä minut otti vastaan nuori valoteknikko Adam Vašata. Hän pyyteli anteeksi heikkoa englannintaitoaan, mutta se oli turhaa, me tulimme varsin hyvin juttuun. Kiertelimme taloa ja hän esitteli minulle teatterin uudempaa kalustoa. Meillä oli aikaa tutustua paikkoihin sillä välin, kun näyttämötyöntekijöiden ryhmä laittoi illan esityksen lavasteet pystyyn. Sitten paikalle ilmestyi myös muuta teknistä henkilökuntaa ja kävinkin pitkiä keskusteluja niin kahden ääniteknikon kuin yhden video-operaattorinkin kanssa (häpeäkseni tunnustan, että heidän nimiään en pystynyt painamaan mieleeni). Varsinkin viimeksi mainittu oli mainio tyyppi, hän halusi esitellä heillä käytössä olleen videojärjestelmän perin pohjin ja intoutui siinä niin, että joutui laittamaan illan esityksen videot uudelleen ajokuntoon esittelynsä jäljiltä.
Jäin katsomaan tuon esityksen, se oli nimeltään ”Žítkovské bohyně” ja se pohjautui Kateřina Tučkován romaaniin, joka on suomennettu nimellä Viimeiset jumalattaret. Tšekin kieli aiheutti vaikeuksia, mutta esitys oli hieno, etenkin sen äänimaailma teki vaikutuksen.
Lauantaina minulla oli vapaapäivä, sen käytin tutustumalla mm. Prahan linnaan ympäristöineen. Kaupungin historia ja perimä välittyivät sieltä vahvasti. Sunnuntaina varhain aamulla aloitin paluumatkani, joka päättyi maanantaina myöhään illalla, kun saavuin junalla Tampereelle.
Sen lisäksi, että junalla matkustaminen on ekologista, siten myös pystyy hahmottamaan, millaisten matkojen päässä vaikkapa Kööpenhamina, Berliini ja Praha ovat. Että aamupalalle Eurooppaan on oikeasti matkaa.
Teksti ja kuvat: Markku Tuomala
oppimiskokemuksia maailmalta 